Käyttäjätunnus (sähköpostiosoitteesi)
Salasana

BLOGIARKISTO

Aihesanalista

© 2012-2017 Tekstit Antti Heikkilä
Powered by NettiSite


Kirjoitettu 23.05.2012

EUTANASIA

Armokuolema on sanana absurdi, sillä mitä on armokuolema tai eutahantos eli hyvä kuolema, josta antiikin kreikkalaiset puhuivat. Kuka määrittelee, mikä on hyvä kuolema ja vastaavasti sitten paha kuolema? Kun kuolee puukon iskuun tai tukehtumalla omaan oksennuksensa katuojassa, niin ovatko ne hyviä vai pahoja kuolemia? Ainakin lähtö tulee nopeasti. Tai onko se armokuolemaa, kun saa vaipua ikiuneen silkkilakanoissa kuninkaallisen kamariorkesterin soittaessa taustalla ja valtakunnan itkijänaisten valvoessa vuoteen äärellä?

Ei ole hyvää eikä pahaa kuolemaa. On vain kuolema. Kuoleva ei määrittele, onko kuolema hyvä vai paha. Hän vain kuolee, mutta määritelmä syntyy neuroottisen kuolemaa pelkäävän omassa päässä, sen joka ei ole edes läsnä kuolevan kanssa, vaan pakenee ja siirtää vastuun muille.

Näissä eutanasiakeskusteluissa on tyypillistä, että eutanasiasta puhuvat eivät itse ole olleet kuoleman tapahtumassa läsnä. Heillä on lapsellisen romanttinen näkemys hyvästä. Siksi heitä kammottaa koko kuolemisen ajatus, ja pelkuruus ajaa heidät hakemaan pikaratkaisua johonkin, kun elämä ei ole enää hauskaa. Se, että tekisivät itse asian eteen jotain, he haluavat sälyttää vastuun ja teot muiden niskoille ja vaativat, että asiasta laadittaisiin oikein laki.

Toinen ja oikeastaan hyvin olennainen seikka, mikä tässä keskustelussa on jäänyt taustalle on, että kuoleminen on prosessi, jota on jopa tutkittu tieteellisesti. Tuo prosessi voi olla hyvin tai huonosti hoidettu, mutta itse kuolema on aina sama. Mutta mikä tärkeintä, kuolemisen prosessi on kuta kuinkin sama kaikilla, jos sen sallitaan tapahtua. Kannattaisikin tutustua alan pioneeri Elisabeth Kübler-Rossin teoksiin kuolemasta ennen kuin puhuu armokuolemasta.

www.ekrfoundation.org

Olen itse halunnut perehtyä elämän kaikkiin puoliin perusteellisesti. Ei voi tietää mitään todellista, ellei ole mukana itse prosessissa. Olen hoitanut kuolevia potilaita ennen kuin koko saattohoidosta puhuttiin mitään. Nämä kokemukset ovat olleet elämäni kauneimpia. Kuoleman prosessissa ihminen viimeistään kokee jotain hyvin olennaista ja tärkeää omasta itsestä. Toivon, että jokainen voisi kokea tuon prosessin. Ei tarvita lääkkeitä, ei oikeastaan mitään, vaan toisen ihmisen läsnäoloa. Kivut häviävät kuin ihmeen kautta ja ihminen löytää sen lopullisen rauhan jo eläessään.

Kuolemisen prosessissa tarvitaan muiden apua, mutta se vaati myös kuolevalta aikuismaista kypsyyttä, joka on yhä harveneva ominaisuus tässä lisääntyvän neuroosien ja narsismin maailmassa. Ehkä eutanasiaa ajavalle porukalle ”armokuolema” sopiikin, sillä kuten vanha kansa sanoo, että kun lapsena syntyy ja humalassa (lääkityksessä) kuolee, niin ei tiedä pahasta maailmasta mitään.

Mutta eutanasian ajatuksessa on jotain todella vaarallista, sillä keskustelussa on unohtunut myös historiallinen perspektiivi. Ei ole oikeastaan lainkaan ihme, että juuri vihreät hyväksyivät ”armokuoleman”: hehän ovat puolue, joka muista poiketen elää myyttien voimasta ohi ihmisten arkipäivän. Heille esimerkiksi ilmasto on tärkeämpi kuin ihmiset, joita on heidän mielestä aivan liikaa. Pilaavat lattioiden likaamisen lisäksi ilmaa. Myytti ilmaston lämpenemisestä on muuttunut ilmastomuutokseksi. Eli termit muuttuvat, kun eivät ole tieteellisiä ja siten niitä voidaan käyttää aina sopivasti omien tarkoitusperien ajamiseen. Sama koskee ”armokuolemaa” ja jos sen termin vihreät määrittelevät, niin se voi koskea tuota turhaa sakkia, joka pilaa ilmaston.

On äärimmäisen vaarallista muokata tunnepitoiset ilmaisut muka tieteellisiksi faktoiksi. En ole nähnyt yhtään faktaa, miten määritellä kuka tarvitsee ”armokuolemaa” ja kuka ei. Kaikki perustelut ovat pulpunneet enemmän tunne-elämän kaaoksesta kuin järjestä.

Määritteleekö kuolemisen hetken potilas, lääkäri tai mahdollisesti omainen. Seuraavaksi voi sitten kysyä, mikä on näiden henkilöiden todellinen motivaatio vaatia toimenpidettä? Tapaan jatkuvasti potilaita, jotka haluavat kuolla milloin mistäkin syystä. Tiedän myös paljon lääkäreitä, jotka juoksevat karkuun, kun potilas voihkii vähänkin ja omien ahdistustensa takia he ylilääkitsevät potilaan hämärän rajamaille. Myös moni omainen on kiinnostunut enemmän papparaisen omaisuudesta kuin tämän voinnista. Miten sitten tehdä päätös, kun päätöksenteko perustuu sekä tietoisiin että tiedostamattomiin tunteisiin. Voiko siis puhua lainkaan tieteellisesti perustellusta päätöksenteosta tässä asiassa? Kliinisenä lääkärinä voin sanoa, ettei koskaan. Lääkärin ainoa tehtävä on lievittää kärsimystä, ei lopettaa elämää. Siihen tämä ammatti on aina olemassaolonsa perustanut, ainakin pitäisi perustaa.

Mutta on ollut aikoja, jolloin asiat olivat toisin. 1900-luvun alussa paremmissa piireissä oli muotia puhua ”arvokkaasta elämästä” joka oli aivan samanlainen määritelmä kuin nykyinen ”armokuolema” Tämä ”arvokas elämä” –käsite syntyi hyväosaisten päässä ihan samalla tavalla kuin tämä ”armokuoleman” ajatus. Eli hyvä ja paha määritellään yleensä eliitin ja hyväosaisten toimesta ohi tavallisten ihmisten.

”Arvokas elämä” –ajatus johti tragediaan, josta kärsivät eniten vähäosaiset, henkisesti ja fyysisesti vajavaiset ja kaikki muut, jotka eivät täyttäneet eliitin käsitystä ”arvokkaasta elämästä”. Siten Suomessa kuin kaikkialla länsimaissa ”arvoton elämä” joutui pakkotoimien kohteeksi. Ihmisin kohdistettiin kaikenlaisia pakkotoimia. Heitä eritettiin, pakkosteriloitiin, ja pakkoaborittikin oli käytössä. Eugeniikka oli muotia, ja rodun puhtautta alettiin vaalia kaikkialla maailmassa.

Erityisen pitkälle tämä ”arvokas elämä” –konsepti vietiin Saksassa. Ei Saksa asiaa ole keksinyt, vaan ideat rodusta ja sen puhtaudesta syntyivät eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pakosteriloinnit aloitettiin jo vuonna 1909, ja vuoteen 1939 yli 30 000 ihmistä oli pakkosterilisoitu. Mutta Hitler pisti paremmaksi ja on arvioitu, että noin 400 000 ihmistä sterilisoitiin enne sotaa.

Termistä Wertvolles Leben, tuli johtava teema Kolmannen valtakunnan Saksassa. Natsien toimesta epätieteellistä, tunneperäistä termiä laajennettiin koskemaan kaikkia niitä ihmisryhmiä, jotka eivät täyttäneet valtakunnan normeja kunnon kansalaisesta. Aktion T4 oli natsien eutanasiaprojekti, joka alkoi vastasyntyneistä lapsista. Kätilöt ja lääkärit määrättiin ilmoittamaan viranomaisille kaikki aina kolmivuotiaisiin asti, jotka osoittivat merkkejä henkisestä tai fyysisestä kehityshäiriöstä tai muusta vaivasta, jotka valtakunnan terveysministeriö oli määritellyt. Sitten T4 saatettiin koskemaan myös kaikkia kehitysvammaisia, raajarikkoja, kroonisia mielisairaita ja vihreille muistutukseksi myös homoseksuaaleja.

Tavalliset lääkärit suorittivat kaikki eutanasiatoimenpiteet. On arvioitu että noin runsas 200 000 ”arvotonta elämää” olisi poistettu häiritsemästä niitä, joilla oli ”arvokas elämä”.

www.spiegel.de

www.ushmm.org

”Arvotonta elämää” lopetettiin aluksi myrkyin, mutta sitten alettiin käyttää kaasua. Kaasukammiot ovatkin tuon ajan yhteiskunnallisten valveutuneiden lääkäreiden keksintö. Ja kuten historia kertoo, niin ”arvoton elämä” –ajatus laajennettiin koskemaan eri etnisiä ryhmiä. Kun tekniikka oli kehitetty, niin oli helppoa laajentaa sitä koskemaan suuria ihmisryhmiä.

Lueskelin iltapäivälehdestä Oras Tynkkysen (vihreä) ajatuksia eutanasiasta. Perusteluina tavanomaiset mutujutut ja se, että jopa Yhdysvalloissa eutanasia on sallittu joissakin osavaltioissa. Todella nerokas perustelu. Siellä on useassa osavaltiossa voimassaa kuolemantuomio, ja on maita, joissa tehdään naisten ympärileikkauksia lasin kappaleella ilman puudutusta ja homot kivitetään. Sitä voi aina maailmalta kerätä itselleen sopivat selitykset. Jos asiassa edetään logiikan mukaan, niin vihreiden kannattaisi perustaa eutanasia-aktivistiryhmä. Sennimeksi sopisi Sonderkommando Oras Tynkkynen. Heil!

Edellinen Seuraava