Kirjoitettu 11.11.2018

TARINOITA EUROOPASTA, osa 2

Dr. Dempzig johdatteli meidät tulevaan kotiimme. Kiipesimme hänen perässään kompuroiden rappuja pitkin ja rakennustelineitä väistellen talon ylimpään kerrokseen, mikä oli pimeänä. Rakennusmiesten sytytettyä lamput paljastui suuri avara tyhjä tila. Tuijotimme Maaritin kanssa yläpuolellamme olevaa kattoa ja sen rakenteita. Dr. Dempzig kääntyi puoleemme ja kuin varmistuakseen kysyi, että oletteko aivan varmoja, että haluatte tämän. Kuin yhdestä suusta vastasimme: kyllä, juuri tämän! Tyhjä tila oli saanut meidät kiihtymään innostuksesta. Ties mitä siitä saisi aikaan, jotain täysin uutta. Unelmien koti valmistui sitten ajallaan. Saimme sisältä supermodernin maisonetten, kaksikerroksisen omakotitalon vanhan talon sisälle. Osa tätä ihmettä on, että kaikki huonekalumme sopivat parhaiten juuri tänne ja niitä oli juuri tarvittava määrä.

Kaikki rakentaminen, teollisuustuotanto ja moni muukin elämän ala tapahtuu Saksassa DIN-normien mukaisesti. Sana DIN on lyhenne sanayhdistelmästä Deutsches Institut für Normung, saksalainen standardointi-instituutti. Järjestelmä syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana 1917. Järjestelmä perustuu tieteellisiin havaintoihin, mutta myös käytännöstä saatuun tietoon. Saksalainen teollisuus ja rakentaminen pyörii DIN-normien mukaan. Kun rakentaminen on normitettua, virheitä ei synny. Erikoista asunnon ostamisessa on, että kaupan vahvistaa notaari, joka varmistaa, että kaikki on tehty normien mukaan. Osa maksusta jäi notaarille, joka vasta hyväksytyn lopputarkastuksen jälkeen antoi sen rakentajalle. Ostajan turvaksi on myös virasto, johon voi valittaa, jos jotain ilmenee tarkastuksen jälkeen. Saksalaisessa järjestelmässä ei tarvita oikeudenkäyntejä, kun kaikki on normitettu naulasta lähtien. Jos rakentaja ei ole noudattanut normeja, joutuu hän korvaaman vahingon. Meidän kauppamme oli poikkeuksellinen. Vanha talo oli suojattu historiallisena kohteena (Denkmalschutz). Joissakin kohdissa DIN oli mahdotonta toteuttaa ja rakentajien oli runoiltava nämä kohdat. Hyväksyimme poikkeuksen. Lopputulos oli joka tapauksessa aivan loistava ilman DIN-normeja. Tunnelma asunnossa on sama kuin ensimmäisenä Hampurin yönämme kuuluisassa hotelli Atlanticissä. Kun ovet ja ikkunat sulki, jäi maailma meteleineen ulkopuolelle. Pienet yksityiskohdat viehättävät. Oli se sitten ulko-ovi tai keittiön kaapin ovi, mikään ei pauku ja kolise, vaan ovet sulkeutuvat pehmeän arvokkaasti.

Metsät ympärillämme ovat suojeltuja. Vain poluilla on sallittu kulkea. Ihmisiä liikkuu harvakseltaan, ehkä saksalainen kokee epävarmuutta metsässä, kun taas meille suomalaisille metsä on suoja ja turva. Välillä tuntuu että koko metsä on vain meitä varten. Yksi reilun kahden kilometrin mittainen polku kiertää niityn, jonka keskellä on lampi. Lehmät laiduntavat niityllä. Joukossa on myös sonneja, joten harvalla on rohkeutta mennä häiritsemään eläinten rauhaa. Toinen niitty on vanhaan rakennukseemme kuuluva omenaniitty. Rakennus on ollut aikoinaan Pestalozzi-koulu, ja nyt 100-vuotiaat omenapuut (joita hoidetaan edelleen ja uusia istutetaan) kuuluivat koulun luontoa kunnioittavaan filosofiaan.

Talomme on noin puolentoista kilometrin päässä kylästä, joka on harvoja aitoina säilyneitä kyliä Hampurin laajentuessa kaikkialle. Kylään pääsee eri teitä, mutta me mielellämme kuljemme metsän läpi, joka ulottuu kylään asti. Kylä oli sekin talon lisäksi yksi unelmien täyttymys. Sieltä saa kaiken, ja palvelut ovat huipputasoa. Kylässä on kaiken lisäksi muutama huipputason ravintola. Kylästä pääsee Hampurin keskustaan U-Bahnilla puolessa tunnissa. Käymme siellä harvakseltaan, mitä nyt konserteissa ja näyttelyissä ja katsomassa kaikkea, mitä ilmankin tulee hyvin toimeen.