Käyttäjätunnus (sähköpostiosoitteesi)
Salasana

BLOGIARKISTO

Aihesanalista

© 2012-2019 Tekstit Antti Heikkilä
Powered by NettiSite


Kirjoitettu 02.12.2018

TARINOITA EUROOPASTA, osa 5

ERLENBUSCHIN LASTEN HOITOKOTI

Muutaman kilometrin päässä meiltä, aivan kävelyreittimme varrella on hieman vinossa oleva viitta, jossa lukee Erlenbusch Kinderheim eli Erlenbuschin lasten hoitokoti. Viitta osoittaa metsän suuntaan. Jos kääntyy viitan osoittamalle tielle, löytyy puolen kilometrin päästä suuri, kaunis myöhäisbarokkirakennus, jonka viereen on noussut muutama uudempi rakennus. Nyt alueella on aloitettu jälleen rakennustyöt. Erlenbusch elää uutta kukoistuskautta.

Erlenbusch on koti hyvin vaikeavammaisille lapsille. Kukaan näistä lapsista ei kykene omin avuin liikkumaan vaan henkilökunta ja omaiset ulkoiluttavat lapsia rullatuolien avulla. Joitakin kuljetetaan jopa rullasängyllä. Erlenbuschin tarina on kertomus rohkeudesta aikana, jolloin ihmisiä tuhottiin vammaisuuden ja rodun takia.

Se, miten vammaisia kohdeltiin Saksassa 1930-luvulla, on asia mistä ei juuri puhuta, sillä suuri osa lääkärikunnasta hyväksyi ja osallistui mielisairaiden ja vammaisten eutanasiaan. Kautta koko historian ihmisiin kohdistuvia kauheuksia on perustelu kauniilla ajatuksilla. Länsimaissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen eliitille arvokkaan elämän merkitys oli keskeinen teema. Ei yksinomaan Saksassa vaan jopa Suomessa arvokas elämä, "wertvolles Leben", oli tuolloin ajankohtainen puheenaihe. Jo vuosisadan alusta monissa maissa, kuten myös Suomessa, tehtiin pakkosterilisointia vammaisille ja mielisairaille. Vammaisten asema ei ollut tuolloin hääppöinen missään.

Katsottiin, että oli eettisesti jopa oikein toteuttaa eutanasiaa niiden kohdalla, jotka eivät kyenneet "arvokkaaseen elämään". Heidän elämänsä oli wertlos eli arvotonta. Erityisesti nouseva natsismi omaksui tuon ajatuksen ja se sopi hyvin heidän rotuoppiinsa. 1933 Hitler voitti vaalit ja viimeistään vuoteen 1935 mennessä Hitleristä oli tullut koko Saksan yksinvaltias.

Erlenbuschin luoja ja äiti Hilde Wulf (1898-1972 oli syntyisin varakkaasta düsseldorfilaisesta teollisuussuvusta. Wulf sairastui teini-iässä polioon ja oli siten itsekin vammainen. Hän oli aktiivinen naisasianainen ja kiinnostui vammaisten lasten hoidosta ja opetuksesta. Wulf perusti vaikeasti vammaisille lapsille hoitokodin 1933 Berliiniin. Sen osoite oli Orainenburgallee 6 ja se oli lähellä Olympiastadionia. 1935 viranomaiset tunkeutuivat hoitokotiin ja kuljettivat lapset läheiselle asemalle odottamaan kuljetusta eutanasialaitokseen. Wulf ei antanut periksi. Hän haki lapset takaisin, nousi heidän kanssaan junaan ja toi heidät Hampuriin juuri tähän Erlenbuschin kauniiseen linnamaiseen taloon, jonka hän oli saanut perinnöksi. Erikoista oli, ettei kukaan kysellyt lasten perään Berliinissä. Hampurissa Hilde sai elää rauhassa, sillä siellä natseja yleensä inhottiin. Sitten sota loppui ja kaikki muuttui. 1964 paikallinen Maria-säätiö otti talon hallintaansa. Edelleenkin perinne jatkuu Hilden hengessä.

Kun teemme Maaritin kanssa pidemmän lenkin koiramme kanssa, kuljemme Erlenbuschin ohi. Paikka herättää minussa päättäväisyyttä: pahalle ei pidä antaa periksi. Siitä Hilde on loistava esimerkki. Toinen on kiitollisuuden tunne. Minä todella nautin, kun kykenen kävelemään. Se on todellista vapautta, mitä harvoin tulee ajatelleeksi.

Musiikki on adventtina Saksassa hyvin keskeisellä sijalla. Musiikki soi kaikkialla, kirkoissa ja toreilla. Kantaatit ovat osa kirkon perinteistä jumalanpalvelustraditiota. J.S Bach on säveltänyt kirkkovuoden kaikki kantaatit. Olen jostain syytä koukussa kantaatteihin. Näin lopuksi Bachin ensimmäisen adventtisunnuntain kantaatti "Nun komm der Heiden Heiland", Tule pakanoiden pelastaja. Näitä sitten lisää joka adventtisunnuntaina.

Edellinen Seuraava